Hääpäivä

Vietettiin eilen 5v-hääpäivää. <3

Tavattiin baarissa kuutisen vuotta sitten kun mies hymyili mulle ihmisjoukon yli. Kuiskutin minun ystävälle, että "joku pitkä tumma mies hymyili mulle". Yhtäkkiä se mies seisoi mun vieressä ja ylipuhui juttelemaan kahdestaan. En halunnut silloin ketään, olin tyytyväinen yksin. Ihastuin samana iltana. Muistan ajatelleeni, että tämmöisen miehen jos saisin pitää, olisin ikionnellinen. Ja niin olenkin.

Oltiin tiiviisti yhdessä. Se yllätti mut ja varmasti kaikki muutkin. Oltiin yltiöromanttisia ja ärsyttävän lällyjä: pussailtiin joka paikassa ja hehkutettiin toisiamme. Yhtä vaaleanpunaista hattarahöttöä. Vietin kaiken aikani miehen luona, täällä meidän nykyisessä kodissa. Vähitellen siirsin varovasti tavaroita tänne. Yhtä matkaa pyöräiltiin aamulla töihin: minä yliopistolle gradun pariin ja mies työpaikalleen. Iltaisin lojuttiin kapealla mustalla nahkasohvalla, katseltiin telkkaria ja puhuttiin kaikesta. Yhteenmuuttoa mies jännitti varmaan enemmän kuin minä. Mua harmitti kuljetella tavaroita kahden asunnon välillä, joten olin valmis muuttamaan heti kun mieskin.

Viisi vuotta sitten mentiin naimisiin maistraatissa lähimpien toimiessa todistajina. Mulla oli pitkä valkoinen häämekko, jossa oli musta pystysuora raita. Sen jälkeen juhlittiin ystävien ja sukulaisten kanssa ruoan ja tanssin merkeissä.

Mies on edelleen minulle tärkein ihminen maailmassa ja paras ystäväni. Oon onnellinen kun saan jakaa kaiken elämän hänen kanssaan.

Koen, että parisuhde on vain syventynyt ja vahvistunut ajan myötä. Yhteiset haasteet kuten keskenmenot ja remonttistressit on selätetty yhdessä. Samoin ilot on jaettu: lasten syntymät, hienot pitkät matkat, yhteisen kodin laittaminen. Tärkeintä on kuitenkin olleet mun mielestä arjen pienet teot: hymyt, viestit, halaukset, vitsit ja muut höpsötykset. Ja pienet jutut, joita toinen tekee toisen puolesta. Ja se kun huomaa, että toinen on alkanut tietyissä asioissa muistuttaa itseä ja päinvastoin, heh. Samanlaiset tuulipuvut enää puuttuvat.

Myönnän, että tänä vuonna parisuhde ei ole ollut kovinkaan keskiössä tämän kaiken hulinan keskellä. On ollut haastavaa huomioida toista riittävästi, kun pää on ollut täynnä uusia juttuja ja tekemättömiä askareita. Hääpäivän viettäminen tulikin hyvään saumaan. Oli ihana keskittyä ajattelemaan vain meitä kahta. Arki kun pyörii niin lasten ympärillä.

Tällä kertaa ei juhlittu hääpäivää edes ravintolatreffeillä. Yritettiin kyllä, mutta ei saatu lapsenvahtia esikoiselle. Toisen kerran sitten. Olisi kieltämättä ollut ihanaa nauttia kynttiläillallinen rauhassa miehen kanssa, mutta ajatus on tärkein.

Enää ei olla niin lällyromanttisia ja jatkuvasti kiinni toisissamme, mutta oon tosi iloinen, että jaksetaan yhä näyttää tunteita toisillemme joka päivä. Ne tavalliset "rakastan sua" ja "kiva kun tulit kotiin" tuntuvat hyvältä ja niitä kaipaakin. Välillä kun on hektistä, annetaan aamupusut vasta puoliltapäivin. Mies tuo joskus mulle kukkiakin. Tosin siitä piti aluksi aika usein muistuttaa ja vakuuttaa, että yksi kukkapuska todella voi olla niin tärkeä. Nykyään vihjaan aika selkeästi silloin tällöin, että "nyt laitan tähän tän tyhjän kukkamaljakon, että olisin iloinen, jos siihen tulisi täytettä tässä joskus". 

Tärkeintä rakkauden näyttämistä mulle eivät kuitenkaan ole kukat tms. vaan se, että mies osallistuu lasten hoitamiseen, leikkii heidän kanssaan ja auttaa meitä arkiaskareiden tekemisessä, esim. ruoanlaitossa. Pienet asiat. Että kuuntelee mitä kaipaan ja tukee sen saavuttamisessa. Se että eletään yhdessä tätä lapsiperheen arkea. Että meillä on yhteinen elämä ja että saadaan silti olla yksilöitä ja tehdä omiakin juttuja.

Mielenkiintoista ajatella, missä ollaan seuraavan viiden vuoden päästä. Millainen koti meillä on? Montako meitä on? Missä ollaan töissä? Ovatko lapset samanlaisia kuin nytkin? Miten esikoisen koulu on alkanut? Millainen kuopus on luonteeltaan? :) 

Viiteenkin vuoteen mahtuu paljon elämää.