Aah mitä aurinkoisia päiviä! Joka kevät herään kokonaisvaltaisesti talviunesta, kun ensimmäiset aurinkoiset päivät tulevat. Herään eloon!
 |
| Lähimetsä |
Vaikka nyt periaatteessa on vielä talvikin, oon ihan jo keväisellä mielellä! Muhun vaikuttaa nykyään tosi paljon auringonvalo. Se valaisee mielialan välittömästi. Kirkkaina päivinä tykkään lähteä ulos lasten kanssa ja tehdä yllätysretkiä leikkipuistoihin. Jaksan olla iloinen ja suunnitella tulevaa innolla. Jaksan leikkiä lasten kanssa ja höpsötellä. Pitäisi ehkä hankkia tuleviin talviin kirkasvalolamppu. Kellään kokemusta, auttaisiko se jaksamaan talvella?
Ihanaa, kun on välillä helpompi olla. <3
Siinä meni minun rajani kotirauhalle. Siis kun minun omaan pihaan, meidän ulko-ovelle tullaan kerjäämään rahaa pienen lappusen kanssa. Vauva nukkui siinä epäilyttävän miekkosen vieressä ja minä suojaavan napakasti jo tartuin vaunuihin vetääkseni ne vauhdilla sisään. Mikä ihme laitapuolen kulkija. Erikoisen näköinen. En ruvennut edes sen pikkulappua lukemaan, kun jo heristin kättä. Mitähän se aikoi? Olisiko tullut sisään raollaan olevasta ovesta, jos en olisi huomannut? Olisiko varastanut katselemansa miehen pyörän, jos se ei olisi ollut lukossa? Tuleeko uudelleen?
Meidän piha on minulle pyhä. Tänne ei tarvitse kenenkään hiippariheikin tulla kerjäämään tai kyttäämään. Täällä on kuules vastassa sellainen eukko, jonka salaisista voimista karhuemotkin ovat ihmeissään. Uskallapas tulla uudestaan, niin annan vielä äkäisemmän ilmeen kuin äsken ja näytän justiinat. Hyi apua. Kaupunkiasumisen lieveilmiöitä? Soitan poliisille jos tulet uudestaan.
Onneksi mies tulee kohta kotiin. Kuikuilen ikkunoista ulos ja säpsähdän kun linnut lentävät. Eihän siellä ole ketään? Lapset onneksi vielä nukkuvat.
Rakas pikkuinen Ukkonen täyttää ensi viikolla 5 kk. Nyt pari päivää on nostanut itseään korkealle käsiensä varaan mahallaan maatessaan. Ilman housuja nostelee myös peppua hauskasti ja tekee jaloilla ryömimisliikkeitä. Kovasti haluaisi sekä liikkeelle että leluja suuhun. Ärtyy kun ei onnistu. Hänestä onkin tullut viime päivinä vähän kärttyisämpi kuin ennen. Kiljuu kovaäänisesti kun jokin ei miellytä. Kiljuu välillä myös ihan ilosta ja kokeilunhalusta. Selällään kurkottelee jalkoihinsa. Kääntyy mahalleen. Nauttii vaipanvaihtotilanteista ja nauraa hekottaa kutitusleikeissä. Tykkää myös kun nostellaan ylös ja alas sekä höpsötellään. Muutamana päivänä nukkunut nyt vain kahdet päiväunet. Iltapäivisin jaksaa hereillä 2-3,5 tuntia, jonka jälkeen simahtaa nopeasti iltatoimien jälkeen omaan sivupetiinsä. Päikkärit nukkuu vaunuissa. Vaunuissa viihtyy myös hereillä jonkin aikaa, mutta monesti uni lopulta voittaa.
Rakas iso pieni Satulintu, tyttöpupu, niin kuin itseään nimittää, on tänään 2v 8kk. Nauttii mm. maalaamisesta, muovailusta muoteilla, jumppaamisesta, pulkkailusta, pupuleikeistä, uusien kirjojen lukemisesta, lauluista, kassakoneleikeistä sekä Choco-pelistä. Lähtee iloisena kerhoon kerran viikossa ja jaksaa kävellä sinne hienosti omin jaloin. Tykkää myös mm. linja-autokyydeistä, isovanhemmista, uimahalliretkistä isin kanssa sekä pikkuveljestä. Syö aamuisin ja iltaisin yleensä kaurapuuroa ja sosetta/marjoja. Ruokasuosikkeja ovat mm. avokado, rusinat, paistettu kana, pestopasta, juusto, paistetut perunat, nakit, kinkku, mummun tekemät lihapullat sekä maitorahka. Juttelee kotona monenlaista, vaan kerhossa on hiljaisempi uusien kavereiden seurassa. Kyselee enemmän kuin ennen ja käyttää vaikeampia sanoja. Oppii uudet laulut edelleen tosi nopeasti sekä on kiinnostunut kaikesta uudesta tekemisestä. Nukkuu noin 1,5-2 tunnin päikkärit klo 13.30-15.30.
Ihanat lapset. <3 <3
Fitmama-valmennus jatkuu. Eka viikko on aina helpoin, mutta sitten alkaa arki astua esiin ja tajuaakin, että "hei tätähän pitää tehdä vielä!" Tulee flunssaa ja väsymystä ja kiirettä ja laiskuutta. Sitten se opettelu vasta oikeasti alkaa. Nyt kolme viikkoa pian takana, kolmisen kiloa kevyempi ja huomattavasti virkeämpi olo. Turvotusta lähtenyt ja farkut menee kivasti jalkaan. <3
Oon saanut paljon tukea ja iloa Fitmaman fb-ryhmältä, vaikka somessa pyöriminen on tavallaan ollut myös tosi raskasta pitkän tauon jälkeen. Ja oon muistanut, että juu ei tuo fb sovi mulle ollenkaan. Mutta vähän aikaa nyt oon ainakin tuolla. Sieltä saa niin kivan tuen.
Oon noudattanut Fitmaman ohjeita tämänhetkisen parhaani mukaan. Arkiliikunta on selvästi lisääntynyt, mutta treenejä en ole tehnyt kovin tunnollisesti. Sunnuntaina kävin kuntokeskuksen jumpassa ja aion mennä sinne taas ensi sunnuntaina. Ruokailujenkin suhteen olen ollut löysempi kuin aikaisemmissa valmennuksissa. Oon yrittänyt ajatella nyt siten, että tässä tehdään pysyviä ratkaisuja. Siksi en vaadi itseltäni liian suuria muutoksia kerralla. Aiemmin on ollut niin, että heti lipsumisten jälkeen olen luovuttanut, koska "homma on mennyt jo pieleen". Nyt oon opetellut sallivampaa linjaa ja se tuntuu hyvältä. Toki edelleen täytyy kiinnittää kovasti huomiota siihen, ettei sallivuus kasva liikaa vaan että perusruoka on se mistä saadaan energiat ja polttoaineet.
Tänä aamuna vaaka näytti pitkästä aikaa alle 80 kg. Hurraa! Pitkän tähtäimen tavoitteena mulla on 72 kg. Sinne on vielä matkaa. Toisaalta painoa tärkeämpää on ihan oikeasti hyvä, energinen ja voimakas olo. Ja se että nämä muutokset on pysyviä. En voi kuitenkaan kieltää, etteikö tuntuisi hurjan hyvältä nähdä puntarissa 7-alkuinen luku.
Tämä koko homma tuntuu niin erilaiselta kuin ennen. Siis minun pään sisällä. Tässä on nyt semmoista iloista, hyväksyvää energiaa. Uu jeah!
Heh jotenkin ankeita nämä minun viimeaikaiset postaukset. Mutta sellaistahan se elämä tietysti on, välillä riemukasta ja välillä ankeaa, välillä taas tasaisen harmaata.
Oon ollut viimeiset kaksi päivää yh-äiti kahden pienen lapsen kanssa. Eilen kulutettiin aikaa lasten kanssa seikkailemalla keskustaan meille uudella bussiyhteydellä ja päästiin kuin päästiinkin kaupunkiin pillimehulle. Satulinnun toive oli vain päästä linja-autoon ja mehän sitten odotettiin pakkasessa pysäkillä niin kauan, että auto tuli. Onneksi ei tarvinnut kovin kauaa odotella. Ukkonen nukkui vaunuissaan koko matkan.
Tänään mummu oli suureksi avuksi, kun haki tytön luokseen leikkimään koko päiväksi. Minä ja Ukkonen hengailtiin kotona ja kävelin kaksi kertaa kaupungille hoitamaan asioita, kun ekalla kerralla unohdin tehdä kaikki tarpeelliset. Käytiin pääkirjastossa lainaamassa iltakirjoja Satulinnulle, kirjakaupassa ostamassa maalauspaperia, kahvilassa juomassa lattea (hups) ja matkakeskuksessa ostamassa junaliput Helsinkiin loppukuulle. Intercity-junan lastenvaunupaikkoja ei kuulemma voikaan ostaa netistä, joten onneksi tajuttiin nyt ajoissa lähteä niitä hakemaan. Virkailija oli kiva ja muistutti, että pyydän vauvalle konnarilta oman lasten matkalipun, jonka voin sitten laittaa vauvakirjaan muistoksi. Ja että voidaan käydä leikkivaunussakin katsomassa muita lapsia, kun vauva on hereillä. :D Ukkonen lähtee siis minun kanssa Stadiin. Jee!
Pian saan miehen takaisin kotiin. Nyt menen tekemään iltapalaa. Satulintu ei ollut nukkunut päikkäreitä mummulassa, joten sain hänet aikaisin ja melko helpolla nukkumaan. Ukkonenkin valvoi kolme tuntia ennen unille menoa, joten nukahti myös nopeasti.
Huomenna olisi taas Satulinnulla kerhoa. Räkää on vielä nenässä. Voikohan sinne mennä? Ainakin ulos mennään sinne, koska minulla on siellä keskustelu johtajan kanssa Satulinnun asioista. Hassua, me varhaiskasvatuksen asiakkaina.
Ps. Kirppis jatkuu vielä viikon. Nyt loppukiri! Myyntiä tullut tosi kivasti edelleen.
Pesukone pyörii toista kertaa tänään. Harjoitellaan Satulinnun kanssa yövaipattomuutta. Yöt on kuivia noin 60-70 prosenttisesti. Usein silti lirahtaa ja housut ehtii vähän kastua. Kangaskaupasta ostamani isot froteemuovit on olleet tarpeen. Ja Joulupukin tuomat uudet lakanat. Mutta ei tämä pyykkäys oikeastaan haittaa. Tulee samalla sit pestyä muutkin vaatteet heti niiden likaannuttua. Öisin mies herättää tytön pissalle. Nykyään on taas suostunut lähtemään, kun varmaan unensekaisenakin tajuaa, että jos ei mene, tulee pissi lopulta sänkyyn. Monesti herää pissahätään myös itse keskellä yötä. Tulee aina isiä hakemaan avuksi tai itkee yläkerran aulassa. Se on ok. Nukahtaa nopeasti vessareissun jälkeen.
Sieluun sattuu, kun tämä uuden kodin hohdokkuus ja kiiltävyys katoaa. Tulee tahroja sinne ja tänne. Ruokapöytään tuli heti pysyvä tahra ananaksen kannasta, joka syövytti pintaan jäljen. Työtasoon on tullut pari selvää naarmua ja mattoon puklut hups. Tänään harmitti kovasti kun pestiin Satulinnun maalauskäsiä vessassa enkä ollut huomannut maalin tippuneen tason reunalle. Huomasin sotkun puolen tunnin päästä, jolloin maali oli jo jämähtänyt kiinni keraamiseen altaaseen. Yhyy! Pakkohan se on hyväksyä, että elämisen jälkiä tulee lasten kanssa. Sitä vaan yrittää kuitenkin niin suojella kaikkea uutta mitä meillä nyt on ja mihin on satsattu.
Satulintu on flunssainen pitkästä aikaa. Toissayönä tauti iski päälle. Itseänikin on väsyttänyt erityisesti tänään ja kaikki epäterveelliset herkut himottaisi. Onneksi kauppa on kauempana kuin ennen. Satulintu höpöttää vieläkin omassa huoneessaan menossa nukkumaan. Kunpa nukahtaisi pian. Yleensä jo nukkuu tähän aikaan. Tänään ei ulkoiltu aamulla kun oli liikaa pakkasta kipeille keuhkoille ja herkille poskille. Yleensä silloin unen tulo kestää. Yleensä en enää tähän aikaan edes laittaisi nukkumaan. Kipeänä tarvitsee unet.
Harmi kun sairastetaan. Olin suunnitellut kaikenlaisia kyläilyjä nyt kun mies lähtee huomenna sinne työristeilylle. Onneksi mummu ei taida pelätä tytön flunssaa. Saattaa silti ottaa hänet torstaina kylään. Ihan mukavasti tyttö on taudista huolimatta jaksanut touhuta. Välillä pomppii, riehuu ja päästelee energioita ulos. Sit välillä rauhassa lepäilee lastenohjelmien parissa. On oltu paljon sisällä: maalattu, muovailtu, leikitty eläimillä, leikitty kotileikkiä. Käy usein silittämässä minua kädestä ja sanoo: "takat inana äiti, minä tykkään tinutta, minä takattan tua". <3
Ukkonen on ollut perustyytyväinen. Suuta taitaa kutittaa. Kääntyy mahalleen toisinaan: toiseen suuntaan onnistuu paremmin. On niin onnellisen näköinen onnistuessaan. Nostaa itseään käsiensä varassa mahallaan. Tykkää Pentikin kissasta, jonka ostin Joulupukin pussiin. Se on neulottu ja varmaan siksi mukavan karhea. Olen nukuttanut vauvan tänäänkin ulos, vaikka on pakkasta. Ehkä jotain 18 astetta? Vai jopa 23? Rehellisesti sanottuna ei mitään hajua pakkasen määrästä kun ei ole mittaria, mutta aamupäivällä pärjäsi. Vähän kyllä hirvittää. Puin kaiken mahdollisen päälle: villapuvut, toppahaalarin, makuupussin ja villapeiton. Nostan sitten eteiseen, jos posket kylmenevät liikaa. Ihana rakas hymyvauva.
Edellinen viikko on ollut vaikea. Kaikki maailman epävarmuudet ja turhuudet vyöryi päälle yhtäaikaa.
Surin syvästi hiuskatoani, joka alkoi taas tuttuun tapaan vauvan ollessa 3 kk. Odotin, että tilanne helpottaa kuukaudessa kuten viimeksikin, mutta välillä tuntui jo, että tukkaa lähtee aina vaan. Nyt kun vauva on kohta 5 kk (hui!), ongelma taitaa tasoittua. Harjaan jää jonkin verran, mutta se on toki normaaliakin. Harva tukka harmittaa ja vie itsevarmuutta. Ponnari on ohut ja pipon alta pilkistävät muutamat latvat. Nyyh.
Muutenkin mulla on ollut jonkinlainen kehokriisi meneillään. Oon tyytyväinen itseeni aloitettuani Fitmama-valmennuksen, mutta sen toteuttaminen on ollut haastavaa tässä pikkulapsiarjessa. Peilistä katsoo tietysti vielä pitkän aikaa löysä ja pullea nainen. Olo on kömpelö ja tasapaino huono. Oon soimannut itseäni menneistä valinnoista ja harmitellut entisiä epäonnistumisia. Surrut arjen kuormittavuutta. Muutoksen vaikeutta. Vanhojen murehtiminen on ihan tyhmää ja turhaa, mutta kaikkeen väsyneenä siihenkin joskus sortuu.
Kehokriisiin on liittynyt tavallaan myös ikäkriisi, joka putkahti esiin ihan yllättäen. Olen tajunnut, että en ole enää nuori vaan alan oikeasti vanhentua! Mikä shokki! :D Mutta vakavasti puhuen, keho ei enää toivu huonoista elintavoista niin helposti kuin ennen. Paino ei putoa liian herkästi ja pelkään, että minusta tulee keski-iässä lihava diabeetikko. Mietin yhtenä päivänä myös, että elämä on tässä ja nyt. Juuri nyt pitää tehdä kaikkea mistä unelmoi. Olen ehkä unohtanut sen taas näitä pieniä hoitaessa.
Puhuttiin miehen kanssa, että sitten kun täytän 40 vuotta, voidaan jättää lapset mummuille ja papoille hoitoon ja lähteä viikoksi kahdestaan taas New Yorkiin. Apua, minäkö muka kohta 40! :D No siihen on kyllä vielä aika kauan aikaa. Lapset on silloin 9 ja 7. Niin, ellei uusia lapsia tule sitä ennen. Eheh.
Takaraivossa olen ollut mietteliäs meidän rahatilanteenkin suhteen, vaikka pärjätään ihan hyvin kuitenkin. Asuntokauppojen ja ison remontin jäljiltä tosin kaikki meidän säästöt on nollissa, niin yhteiset kuin henkilökohtaisetkin. Se kirpaisee, koska jouduin käyttämään remonttiin myös ne säästöt, jotka olin luokitellut nk. "pyhiksi". Ne joihin ei kosketa vaikka mikä tulisi ja ne jotka säästetään vanhuuden varalle. Ajattelen niitä tavallaan eläkesäästöinäni. Oma henkilökohtainen raha tuo turvaa ja vapautta. Minua on entisessä elämässä kohdeltu huonosti talousasioissa ja sieltä tämä kumpuaa. Onneksi vähitellen saadaan taas talous tasapainoon ja jossain vaiheessa taas voi alkaa niitä säästöjäkin kerryttämään. Ja rakastan tätä kotia. Mielelläni tähän sijoitinkin.
Olen myös ollut liikaa kotona. Vaikka nautin rauhallisista kalsaripäivistä lasten kanssa, kaipaan muutakin. Kaipaan kipeästi omaa aikaa. Kaipaan itseäni ja rooliani pelkkänä naisena, pelkkänä ihmisenä, pelkkänä ystävänä. Harmittaa, kun mies voi lähteä ensi viikolla työristeilylle kahdeksi päiväksi. Noin vaan. Hänen ei tarvitse miettiä, miten lapset saavat syödäkseen täällä. Odotan omia reissuja ja vapaa-aikaa. Onneksi kuopus ei ole niin takertuvainen vauva kuin esikoinen aikanaan. Pärjää hyvin muutaman tunnin ilman tissiä. Silti jo mietin, kuinka kesällä teen ihan oman matkan Helsinkiin ilman ketään. Olen kadottanut itseni tänne äitiyden taakse. Nämä lapset on niin ihania ja rakkaita, mutta viikon paras hetki oli kun kävin ystävän kanssa kahdestaan kahvilla ilman ketään lapsia. Kaipaan nimenomaan sellaista tekemistä, jossa lapset eivät ole mukana. Silloin saan tilaa ajatella muutakin. Kotona se on vaikeaa.
Kaipaan myös ystäviä. Se tuntuu olevan kroonista. Kaipaan nimenomaan niitä lähimpiä. Niitä tiettyjä, joiden kanssa voi olla rennosti kalsareissa ja lelujen keskellä. Niitä joille voi sanoa, että "ota sieltä jääkaapista ite". Onneksi mulla heitä on. Nähdään vaan niin harvoin. Aina en jaksa edes viestitellä. Ystävyys ei katso välimatkaa vaan lämpimän suhteen voi kokea viestienkin välityksellä. Silti ystävyyteen pitäisi nähdä vähän vaivaa. Välillä se unohtuu itseltä, kun kovasti väsyttää ja on harmeja mielessä. Toivoo vaan, että toiset pyytäisivät ja ehdottaisivat kaikkea. Unohdan, että pitäisi itsekin pyytää ja kutsua kylään.
Oon ollut tosi tyytyväinen, kuinka paljon ollaan miehen kanssa siivottu meidän kotia nyt. On saatu hirvittävä kasa rojua pois: kirppikselle ja roskiin. Olen mukaillut konmari-menetelmän oppeja ja pyrkinyt säästämään vain ne tavarat, jotka tuottavat aitoa onnellisuutta ja iloa meille. Mieskin on innostunut tästä ja siivonnut omia juttujaan. Olen niin ylpeä hänestä.
Siivotessa on vastaan tullut kuitenkin kaikkia vanhoja turhia tavaroita ja niiden näkeminen on ollut raskastakin. Marie Kondon kirjassakin puhutaan siitä, että siivoamalla konkreettisesti turhat tavarat pois puhdistetaan samalla myös elämää yleisesti. Siltä se on tuntunutkin. Siivotessani mietin ensimmäisenä, tekeekö esine minut onnelliseksi. Jos päädyn vastaamaan "ei", mietin heti, että miksi olen sitten säilyttänyt sen. Usein tavaraan on liittynyt aikanaan vahvoja tunteita. Esimerkiksi olin säilyttänyt pientä pokaalia lapsuudesta asti, koska olin lapsena ollut niin ylpeä saatuani sen. Ihkaoikea pokaali minulle! Silloin tunsin olevani niin hyvä ja taitava pesäpalloilija. Itsetuntoni taisi tarvita tukea tuolloin. Säilytin pokaalia 22 vuotta. Siis apua.
Säilytin pitkään myös mm. vanhoja ryhmäkuvia lukiosta. Ajattelin, että vanhempana niistä on kiva katsella itseä ja muita, muistella. Vaan ei. Olen aina vihannut niitä, edelleenkin, joten varmaan myös myöhemmin. Kuvista muistan vain sen epävarmuuden, joka itselläni oli tuolloin. Muistan myös hankalat kaverikuviot ja sen kuinka koin jääväni ulkopuoliseksi. Sen miten tunsin olevani kömpelö kaikissa vaatteissa ja miten tukka ei mennyt yhtään hyvin juuri kuvauspäivänä, jos muutenkaan. Miksi siis enää haluaisin tuntea noita fiiliksiä kuvia katsellessa kun vaihtoehtona on hävittää kuvat ja unohtaa.
Olen käynyt paljon läpi vanhoja valokuvia. Heittänyt pois ison määrän. Miettinyt siinä samalla mm. lapsuuden ystävyyssuhteita, omaa kehokuvaa, vanhempieni toimintaa, omia käsityksiäni ja tunteitani. Kun sanoin, että on ollut raskasta nähdä vanhoja turhia tavaroita, tarkoitan, että on ollut raskasta käydä asioita noin paljon läpi. Toisaalta se on ollut todella avartavaa ja opettavaista. Olen oppinut itsestäni uutta.
Nyt nämä kriisit ja harmit onneksi vähän helpottaa. Olen ottanut omaa aikaa lähes joka päivä. Mies on auttanut enemmän. Olen nähnyt ihanaa ystävää ja ollut itsekseni. Avautunut Fitmaman kannustavassa fb-ryhmässä. Käynyt kahvilassa ja kävelyllä. Ostanut itselleni uuden kivan kevättakin. Satulintukin oli yhden päivän mummulassa. Olen suunnitellut Helsingin retkeä vauvan kanssa ja varannut itselleni jalkahoidon ja kasvohoidon. Olen pohtinut kovasti liikkumiseen ja motivaatioon liittyviä asioita ja yrittänyt tehdä kestäviä ratkaisuja elämäntapamuutokseen liittyen. Notkosta noustaan aina.
