Haluan vielä kirjoittaa tähän yhteenvetotyylisesti fiiliksiä nimenomaan perätilasynnytykseen liittyen, koska pohdin synnytystapaa niin pitkään.
Oltaisiin varmaan kallistuttu sektioon, elleivät lääkärit ja kätilöt olisi niin vankasti suositelleet alatiesynnytystä. Pelkäsin mm. että ponnistusvaiheessa huomataankin, että vauvan pää ei mahdukaan. Vauvaa kuitenkin ultrattiin etukäteen ja lantion magneettikuvaukset osoittivat vauvan mahtuvan tulemaan alakautta. Synnyttämään lähtiessä olin luottavainen ja tyytyväinen, että pääsisin todennäköisesti synnyttämään alakautta.
Synnyttäminen on aina jokseenkin riskialtista, oli vauva miten päin tahansa. Tai siis se on iso juttu keholle. Riippumatta siitä miten se tapahtuu. Toisaalta yleensä synnytykset kuitenkin päättyvät onnellisesti vauvan saapumiseen, tavalla tai toisella. Yllätyksiä voi silti aina tulla eikä asioita voi oikein suunnitella etukäteen. Jokainen synnytys on myös omanlaisensa. Siksi voin kertoa vain omat kokemukseni ja jos niistä joku saa apua omaan päätöksentekoonsa suuntaan tai toiseen, niin hyvä.
Minulla sattui olemaan tosi hyvä perätilasynnytys ja olen niin onnellinen siitä! Se osittain korjasi kahden vuoden takaisia pelkojani ja pientä epäonnistumisen tunnetta, joka silloin jäi kytemään. On ihanaa, kun voin kaikkien nettipalstojen kauhukertomusten jälkeen kirjoittaa tänne vain hyviä kokemuksia perätilasynnytyksestä.
Tässä muutama juttu listattuna:
- Lapsivesien mentyä minun ei tarvinnut mennä sairaalaan ambulanssilla eikä mitenkään vaakatasossa, niin kuin olin netistä lukenut. Riitti, että lähdettiin heti kun päästiin.
- Muutenkaan minun ei missään vaiheessa tarvinnut varoa seisomista tai kävelemistä napanuoran luiskahtamisen pelossa. Vaikka siis vauva oli melko ylhäällä pitkään. Päinvastoin osastollakin kannustettiin ottamaan supistuksia vastaan liikkuen ja vinkattiin, että saisin halutessani lähteä sairaalan muillekin käytäville käppäilemään. En kylläkään siinä vaiheessa enää pystynyt.
- Raivotarjonnassa olevan mahavauvan kanssa olisin saanut jäädä kotiin vielä moniksi tunneiksi. Tuntuikin vähän hölmöltä odotella omaa vuoroa synnytysvastaanotossa, kun toinen äiti tuli tuskissaan ja minä vaan naureskelin vähän hermostuneena ja olin kuin hammaslääkäriin menossa. Toisaalta ei osastolla olemisessa mitään suurempaa vikaa ollut. Oli vain tylsää ja tietysti vähän ankeaa olla poissa kotoa. Osastolla sain kuitenkin jatkuvaa hoitoa ja valmista ruokaa. Vauvasta otettiin käyrää useita kertoja ja tilannetta seurattiin aktiivisesti.
- Kivunlievitys oli ihan samanlaista kuin muillakin synnyttäjillä. Minä muuten huomasin, että yhteen paperiin oli kirjattu minulle "synnytyspelko", joten ehkä sekin vaikutti nopeisiin ratkaisuihin kivunlievityksessä.
- Ponnistusvaiheessa nk. poikkipöytä ei ollut niin pelottava kuin miltä se kuulosti. Oli mukava kun jalat sai tukevasti pehmeisiin telineisiin. Jalat eivät siis väsyneet lainkaan. Tuntui helpommalta kuin esikoista ponnistaessa jalat kätilöiden vartaloita vasten. Ponnistusasentoa ei siis saanut itse valita. Poikkipöydässä lääkärit näkevät parhaiten vauvan.
- Koko synnytys tuntui rauhallisemmalta kuin viimeksi. Pehmeän pepun syntyminen ei sattunut ja paikat antoivat myöten jotenkin helpommin, kun peppu oli ensin rauhassa raivannut tietä vauvan päälle. Myös tunnelma synnytyssalissa oli levollisempi, kun aluksi vain odoteltiin. Semmoinen hosuminen ja hätäily olivat poissa.
- Pään auttaminen ulos kesti hetken, mutta itse toimenpide ei sattunut. Vain odottaminen kovassa venytyksessä teki ilkeää.
- Vauvan sukupuoli nähtiin jo ennen hänen syntymistään.
- Yllätyin kyllä kovasti, kun selvisi vauvan todellinen syntymäpaino. Ei noihin painoarvioihin voi oikein luottaa. Ne voivat erään kätilön mielestä kuulemma heittää puolikin kiloa suuntaansa. Onneksi kaikki meni kuitenkin hyvin.
- Vaikka perätilasynnytys oli henkilökunnalle selvästi kuitenkin aika harvinainen juttu meidän sairaalassa, minulla oli luottavainen olo. Erikoislääkärin läsnäolo teki sen, koska hän oli selvästi ammattilainen.
Koko synnytys oli yllättävän miellyttävä kokemus. Ennen puudutuksia supistukset sattuivat kovasti joo ihan niin kuin esikoisenkin aikaan, mutta loppuvaihe oli huomattavasti parempi, helpompi, kevyempi, jouhevampi ja lähes kivuton. Näihin toki ei välttämättä vauvan tarjonta vaikuttanut. Silti oli ihanaa, että oli niin hyvä kokemus tällä kertaa. Että vaikka ensimmäisellä kerralla oli kaikenlaista säätöä, tällä kertaa kaikki sujui hienosti.
Vastaan mielelläni lisäkysymyksiin tämän tekstin kommenttikentässä, jos unohdin kertoa jotain olennaista ja jotakin kiinnostaa. Itse yritin ennen synnytystä etsiä tietoa netistä ja aika vähän löysin kunnollisia kokemuksia. Siis pelottelukertomusten lisäksi. Tai sitten lukemani jutut olivat kymmenenkin vuotta vanhoja.
perjantai 23. syyskuuta 2016
Ensipäivät vauvan kanssa osastolla
Tällä kertaa oli helpompi olla osastolla vauvan kanssa kuin viimeksi. Tuttu paikka, tutut käytännöt.
Vauva oli sokeriseurannassa kaksi päivää ja arvot olivat koko ajan hyvät. Verensokerit mitattiin verikokeella vauvan kantapäästä ja kätilö tuli hakemaan vauvan aina toimenpidehuoneeseen koetta varten. Sokerit mitattiin noin 3 krt/pvä. Aina ennen syöttöä. Myös tulehdusarvoja otettiin vauvasta, nekin hyvät.
Synnytyksen jälkeisenä päivänä kaipasin kovasti miestä ja Satulintua. Jostain syystä oltiin sovittu, että he tulevat vasta iltapäivällä minua katsomaan ja ikävöin heitä kovasti koko aamupäivän. Vauvan kanssa harjoiteltiin imetystä ja odoteltiin ensimmäistä selkeää pissavaippaa. Iltapäivällä miehen ja tytön tullessa tuli itku. Tyttö oli niin nätti ja huudahti heti "äiti", kun nähtiin. Antoi minulle ruusun. Ihmeteltiin vauvaa, syötiin rusinoita ja juotiin pillimehua. Tyttö katsoi ihastellen vauvaa ja sanoi: "Vauvalla on pienet silmät, pieni nenä, pieni suu ja pieni otsa." Sen jälkeen hänen huomionsa kiinnittyikin sitten enemmän pillimehuun ja muihin herkkuihin. Luettiin lastenkirjoja ja kävin suihkussa.
Oma olo oli hyvä. Yöllä sain pöydälle särkylääkkeen, mutta se jäi kokonaan ottamatta kun ei ollut tarvetta koko osastoaikana. Olin totaalisen hämmästynyt omasta toipumisesta! Oli ihanaa, kun pystyin kävellä tavallisesti, istua tavallisesti, käydä vessassakin melko pian tavallisesti. Oli hassua ohittaa käytävällä muita juuri synnyttäneitä äitejä, jotka vasta toipuivat. Jälkisupistuksia tuli imetyksen aikana ja tulee edelleen silloin tällöin.
Torstaina eli toisena päivänä synnytyksen jälkeen oli raskas päivä. Toivoin, että olisin saanut yöllä nukkua vähän, mutta vauva itkeskeli klo 22-3 ja imi tyytymättömänä. Rinnat ja nännit tulivat tosi kipeiksi. Vauvalle annettiin 5 ml luovutettua lisämaitoa, jonka otti mielellään ja rauhoittui. Aamuyöllä nukkui 4 tuntia yllättäen.
Lastenlääkäri tarkasti vauvan aamupäivällä. Heti kun lääkäri tuli osastolle, kätilöt kiidättivät kaikki kahden päivän ikäiset vaavit tarkastukseen. Ja äidit tietenkin tuli mukaan. Perätilan ja/tai perätilasynnytyksen seurauksena meidän pojalla oli iso mustelma takapuolessa ja muutenkin alakerta oli vähän saanut osumaa, ei mitään vakavaa kuitenkaan. Lonkat olivat kunnossa, samoin kaikki muu. Sydämestä kuului pieni sivuääni, mikä on käsittääkseni aika tavallista noin pienillä. Ja meidän vauva oli kuitenkin vasta 1,5 vuorokauden ikäinen. Muuten oltaisiin päästy jo kotiin, mutta sydäntä piti kuunnella vielä seuraavana päivänä uudestaan. Lääkärikäynnin jälkeen tuli itsellä semmoinen helpotuksen huokaus ja huojentunut kyynel: vauvalla on kaikki hyvin. Olin niin täynnä onnea ja ylpeyttä meidän pojasta. Oli ihana kuulla kun poikaa kehuttiin.
Sivuäänen takia vauvan kaikista raajoista otettiin verenpaineita. Tuo tutkimus kesti ehkä kolme varttia. Tutkimuksen aikana annettiin 20 ml luovutettua maitoa, jotta poika olisi rauhallinen. Olikin sitten nukkunut. Myös tuttia imi tutkimuksessa, vaikka muuten eivät tietenkään vielä suosittele imuotteen oppimisen takia. Kätilöt kysyivät huolella, että saako antaa lisämaitoa. Sanoin, että mielelläänkin saa antaa, koska oli tunne, että vauva oli nälkäinen.
Mies kävi moikkaamassa mua aamupäivällä itsekseen ja toi ison kasan kaikki mahdollisia herkkuja. Oli ihana nähdä, on aina ikävä. Oli myös huojentavaa, että tuli jo muitakin tunteita kuin väsymystä, yksinäisyyttä ja imetyskipujen aikaansaamaa epätoivoa. Ihasteltiin kaunista vauvaa yhdessä. Sovittiin, että mies tulee uudestaan iltapäivällä ja ottaa tytön ja anopin mukaan.
Vauva nukkui koko iltapäivän, lisämaidon ansiosta varmaankin, ja piti neljän nukutun tunnin jälkeen herättää syömään. Itsekin sain levättyä ja tuli heti parempi olo. Univelkaa kun oli kertynyt jo ihan reilusti. Taas jaksan ihmetellä unen merkitystä koko olotilaan.
Tisseihin läträsin lanoliinia ja yritin imettää vähän eri asennoista. Iltapäivällä riemuitsin, kun maito kasteli sairaalamekon ensimmäistä kertaa, jee!
Perjantai oli kolmas päivä synnytyksestä. Yö oli ollut ihan kauhea. Nukuin yhteensä ehkä tunnin-kaksi, kun tyytymätön vauva oli tissillä koko ajan ja itkeskeli. Vaihdoin asentoa, vaihdoin tissiä. Nännit olivat älyttömän kipeät, itketti. Ihana peräpukama vaivasi. Jälkisupistuksia. Mietin jo luovuttamista. Yöhoitaja oli jotenkin hassu. Itkin hänelle, että en jaksa enää ja että oon kokeillu kaikkea, että en tiedä enää mitä tehdä. Ihan kyyneleet putoili. Hänen ratkaisunsa oli, että nostetaan sängynpäätyä, että voin kokeilla vielä imettää siten. Kysyin rintakumista, mutta puhui siitä pelotellen huonoilla seurauksilla. No kokeilin taas uutta asentoa, mutta mitä se nyt auttoi, kun tissit olivat jo niin kipeät. Neljän aikaan yöllä soitin hoitajan uudelleen ja nyt hän lupasi antaa lisämaitoa. Kuulemma 20 ml oli vauva suostunut ottamaan. Noh, vauva nukkui sitten kokonaiset 30min, jonka jälkeen taas tissihommat kutsui. Tämä oli ainut kerta, kun koin henkilökunnan toiminnan vähän ikäväksi. Olisin tuona yönä kaivannut enemmän apua ja tukea. Muuten olin todella tyytyväinen kaikkeen saamaani hoitoon ja kaikki muut kätilöt ja kätilöopiskelijat olivat tosi kivoja, auttavaisia ja kannustavia.
Aamukätilö pelasti mun päivän. Kerroinkin sen hänelle ennen kuin lähdettiin kotiin. Ihana reipas, iloinen ja kupliva persoona. Vaihtoi vauvalle vaipan, että ehdin hakemaan aamupalaa ajoissa. Lässytti vauvalle ja nauroi. Sanoin yöstä ja hän antoi pojalle heti lisämaitoa. Hänen mukaansa ei ole mitään järkeä, että tissitän monia tunteja, että kyllä silloin voi ihan hyvin jo ottaa lisämaitoakin.
Aamupäivällä oli lääkärintarkastus sydämen sivuäänen takia. Ei kuulunut enää mitään ylimääräisiä ääniä, vaikka lääkäri pitkään ja huolella kuunteli. Lupa lähteä kotiin. Jee! Vauva punnittiin ja kätilö teki paperit kuntoon. Vauvan paino oli nousussa, ihanaa ja kannustavaa! Otin pienet päiväunet ja kun heräsin, mies istuikin jo minua ja vauvaa hakemassa. Ihana herätys. :)
Vaihdoin vaatteet ja puettiin vauva rauhassa 56 cm vaatteisiin. Oli ihana päästä kotiin! <3 Mummu oli ollut tytön kanssa ja auttanut miestä siivoamaan kotia. Kesäkeitto odotti valmiina ja tuoreet hillomunkit. Juotiin kahvit ja syötin vauvaa. Tyttö ihasteli vauvaa ja silitti. Koti ja oma perhe on parasta. <3
Tunteet vaihtelivat laidasta laitaan osastoaikana. Ihan ensimmäisenä päivänä olo oli jotenkin hämmentynyt ja epävarma. Synnytys oli kuitenkin päässyt yllättämään ja aivot käsittelivät vielä koko asiaa. Koin ihan kauhuakin, että miten ihmeessä me pärjätään. Tuntui, että niin paljon asioita piti taas opetella. Samalla olin todella onnellinen ja ihastelin vauvaa, tuijottelin häntä silmiin ja silittelin poskia. Lässytin. Välillä oli yksinäistä ja ikävöin miestä ja tyttöä kovasti. Välillä kaikki tuntui ihan hyvältä. Kivut saivat epätoivoiseksi ja itkuiseksi, mutta olo huojentui kun maito nousi. Tunsin sanoin kuvaamatonta rakkautta tätä pientä ihmistä kohtaan. Halusin vain katsella ja hoivata ja esitellä häntä kaikille. <3 Olin myös ylpeä itsestäni ja onnellinen synnytyksen onnistumisesta, ylpeä pienestä pojasta. Olin ylpeä myös kaikista muista äideistä, jotka ovat läpikäyneet näitä samoja juttuja, sillä synnyttäminen ei useinkaan ole mitenkään herkkua.
Ensimmäiset kotipäivät olivat vielä hapuilua ja harjoittelua. Nyt vauvan ollessa reilun viikon ikäinen alkaa tuntua, että kyllä tämä tästä alkaa sujua. Ainakin jos näin jatkuu. Kunhan esikoinen saa riittävästi huomiota, ts. sen kaiken ylimääräisen ajan joka imettämiseltä, syömisiltä ja nukkumisilta jää, pärjätään toistaiseksi ihan hyvin.
Vauva oli sokeriseurannassa kaksi päivää ja arvot olivat koko ajan hyvät. Verensokerit mitattiin verikokeella vauvan kantapäästä ja kätilö tuli hakemaan vauvan aina toimenpidehuoneeseen koetta varten. Sokerit mitattiin noin 3 krt/pvä. Aina ennen syöttöä. Myös tulehdusarvoja otettiin vauvasta, nekin hyvät.
Synnytyksen jälkeisenä päivänä kaipasin kovasti miestä ja Satulintua. Jostain syystä oltiin sovittu, että he tulevat vasta iltapäivällä minua katsomaan ja ikävöin heitä kovasti koko aamupäivän. Vauvan kanssa harjoiteltiin imetystä ja odoteltiin ensimmäistä selkeää pissavaippaa. Iltapäivällä miehen ja tytön tullessa tuli itku. Tyttö oli niin nätti ja huudahti heti "äiti", kun nähtiin. Antoi minulle ruusun. Ihmeteltiin vauvaa, syötiin rusinoita ja juotiin pillimehua. Tyttö katsoi ihastellen vauvaa ja sanoi: "Vauvalla on pienet silmät, pieni nenä, pieni suu ja pieni otsa." Sen jälkeen hänen huomionsa kiinnittyikin sitten enemmän pillimehuun ja muihin herkkuihin. Luettiin lastenkirjoja ja kävin suihkussa.
Oma olo oli hyvä. Yöllä sain pöydälle särkylääkkeen, mutta se jäi kokonaan ottamatta kun ei ollut tarvetta koko osastoaikana. Olin totaalisen hämmästynyt omasta toipumisesta! Oli ihanaa, kun pystyin kävellä tavallisesti, istua tavallisesti, käydä vessassakin melko pian tavallisesti. Oli hassua ohittaa käytävällä muita juuri synnyttäneitä äitejä, jotka vasta toipuivat. Jälkisupistuksia tuli imetyksen aikana ja tulee edelleen silloin tällöin.
Torstaina eli toisena päivänä synnytyksen jälkeen oli raskas päivä. Toivoin, että olisin saanut yöllä nukkua vähän, mutta vauva itkeskeli klo 22-3 ja imi tyytymättömänä. Rinnat ja nännit tulivat tosi kipeiksi. Vauvalle annettiin 5 ml luovutettua lisämaitoa, jonka otti mielellään ja rauhoittui. Aamuyöllä nukkui 4 tuntia yllättäen.
Lastenlääkäri tarkasti vauvan aamupäivällä. Heti kun lääkäri tuli osastolle, kätilöt kiidättivät kaikki kahden päivän ikäiset vaavit tarkastukseen. Ja äidit tietenkin tuli mukaan. Perätilan ja/tai perätilasynnytyksen seurauksena meidän pojalla oli iso mustelma takapuolessa ja muutenkin alakerta oli vähän saanut osumaa, ei mitään vakavaa kuitenkaan. Lonkat olivat kunnossa, samoin kaikki muu. Sydämestä kuului pieni sivuääni, mikä on käsittääkseni aika tavallista noin pienillä. Ja meidän vauva oli kuitenkin vasta 1,5 vuorokauden ikäinen. Muuten oltaisiin päästy jo kotiin, mutta sydäntä piti kuunnella vielä seuraavana päivänä uudestaan. Lääkärikäynnin jälkeen tuli itsellä semmoinen helpotuksen huokaus ja huojentunut kyynel: vauvalla on kaikki hyvin. Olin niin täynnä onnea ja ylpeyttä meidän pojasta. Oli ihana kuulla kun poikaa kehuttiin.
Sivuäänen takia vauvan kaikista raajoista otettiin verenpaineita. Tuo tutkimus kesti ehkä kolme varttia. Tutkimuksen aikana annettiin 20 ml luovutettua maitoa, jotta poika olisi rauhallinen. Olikin sitten nukkunut. Myös tuttia imi tutkimuksessa, vaikka muuten eivät tietenkään vielä suosittele imuotteen oppimisen takia. Kätilöt kysyivät huolella, että saako antaa lisämaitoa. Sanoin, että mielelläänkin saa antaa, koska oli tunne, että vauva oli nälkäinen.
Mies kävi moikkaamassa mua aamupäivällä itsekseen ja toi ison kasan kaikki mahdollisia herkkuja. Oli ihana nähdä, on aina ikävä. Oli myös huojentavaa, että tuli jo muitakin tunteita kuin väsymystä, yksinäisyyttä ja imetyskipujen aikaansaamaa epätoivoa. Ihasteltiin kaunista vauvaa yhdessä. Sovittiin, että mies tulee uudestaan iltapäivällä ja ottaa tytön ja anopin mukaan.
Vauva nukkui koko iltapäivän, lisämaidon ansiosta varmaankin, ja piti neljän nukutun tunnin jälkeen herättää syömään. Itsekin sain levättyä ja tuli heti parempi olo. Univelkaa kun oli kertynyt jo ihan reilusti. Taas jaksan ihmetellä unen merkitystä koko olotilaan.
Tisseihin läträsin lanoliinia ja yritin imettää vähän eri asennoista. Iltapäivällä riemuitsin, kun maito kasteli sairaalamekon ensimmäistä kertaa, jee!
Perjantai oli kolmas päivä synnytyksestä. Yö oli ollut ihan kauhea. Nukuin yhteensä ehkä tunnin-kaksi, kun tyytymätön vauva oli tissillä koko ajan ja itkeskeli. Vaihdoin asentoa, vaihdoin tissiä. Nännit olivat älyttömän kipeät, itketti. Ihana peräpukama vaivasi. Jälkisupistuksia. Mietin jo luovuttamista. Yöhoitaja oli jotenkin hassu. Itkin hänelle, että en jaksa enää ja että oon kokeillu kaikkea, että en tiedä enää mitä tehdä. Ihan kyyneleet putoili. Hänen ratkaisunsa oli, että nostetaan sängynpäätyä, että voin kokeilla vielä imettää siten. Kysyin rintakumista, mutta puhui siitä pelotellen huonoilla seurauksilla. No kokeilin taas uutta asentoa, mutta mitä se nyt auttoi, kun tissit olivat jo niin kipeät. Neljän aikaan yöllä soitin hoitajan uudelleen ja nyt hän lupasi antaa lisämaitoa. Kuulemma 20 ml oli vauva suostunut ottamaan. Noh, vauva nukkui sitten kokonaiset 30min, jonka jälkeen taas tissihommat kutsui. Tämä oli ainut kerta, kun koin henkilökunnan toiminnan vähän ikäväksi. Olisin tuona yönä kaivannut enemmän apua ja tukea. Muuten olin todella tyytyväinen kaikkeen saamaani hoitoon ja kaikki muut kätilöt ja kätilöopiskelijat olivat tosi kivoja, auttavaisia ja kannustavia.
Aamukätilö pelasti mun päivän. Kerroinkin sen hänelle ennen kuin lähdettiin kotiin. Ihana reipas, iloinen ja kupliva persoona. Vaihtoi vauvalle vaipan, että ehdin hakemaan aamupalaa ajoissa. Lässytti vauvalle ja nauroi. Sanoin yöstä ja hän antoi pojalle heti lisämaitoa. Hänen mukaansa ei ole mitään järkeä, että tissitän monia tunteja, että kyllä silloin voi ihan hyvin jo ottaa lisämaitoakin.
Aamupäivällä oli lääkärintarkastus sydämen sivuäänen takia. Ei kuulunut enää mitään ylimääräisiä ääniä, vaikka lääkäri pitkään ja huolella kuunteli. Lupa lähteä kotiin. Jee! Vauva punnittiin ja kätilö teki paperit kuntoon. Vauvan paino oli nousussa, ihanaa ja kannustavaa! Otin pienet päiväunet ja kun heräsin, mies istuikin jo minua ja vauvaa hakemassa. Ihana herätys. :)
Vaihdoin vaatteet ja puettiin vauva rauhassa 56 cm vaatteisiin. Oli ihana päästä kotiin! <3 Mummu oli ollut tytön kanssa ja auttanut miestä siivoamaan kotia. Kesäkeitto odotti valmiina ja tuoreet hillomunkit. Juotiin kahvit ja syötin vauvaa. Tyttö ihasteli vauvaa ja silitti. Koti ja oma perhe on parasta. <3
Tunteet vaihtelivat laidasta laitaan osastoaikana. Ihan ensimmäisenä päivänä olo oli jotenkin hämmentynyt ja epävarma. Synnytys oli kuitenkin päässyt yllättämään ja aivot käsittelivät vielä koko asiaa. Koin ihan kauhuakin, että miten ihmeessä me pärjätään. Tuntui, että niin paljon asioita piti taas opetella. Samalla olin todella onnellinen ja ihastelin vauvaa, tuijottelin häntä silmiin ja silittelin poskia. Lässytin. Välillä oli yksinäistä ja ikävöin miestä ja tyttöä kovasti. Välillä kaikki tuntui ihan hyvältä. Kivut saivat epätoivoiseksi ja itkuiseksi, mutta olo huojentui kun maito nousi. Tunsin sanoin kuvaamatonta rakkautta tätä pientä ihmistä kohtaan. Halusin vain katsella ja hoivata ja esitellä häntä kaikille. <3 Olin myös ylpeä itsestäni ja onnellinen synnytyksen onnistumisesta, ylpeä pienestä pojasta. Olin ylpeä myös kaikista muista äideistä, jotka ovat läpikäyneet näitä samoja juttuja, sillä synnyttäminen ei useinkaan ole mitenkään herkkua.
Ensimmäiset kotipäivät olivat vielä hapuilua ja harjoittelua. Nyt vauvan ollessa reilun viikon ikäinen alkaa tuntua, että kyllä tämä tästä alkaa sujua. Ainakin jos näin jatkuu. Kunhan esikoinen saa riittävästi huomiota, ts. sen kaiken ylimääräisen ajan joka imettämiseltä, syömisiltä ja nukkumisilta jää, pärjätään toistaiseksi ihan hyvin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)